3. Kriguaika

Krigua paos Pukkilassa. Esko, Seppo ja Pekka.

Mä muistan hyvin Hesan pommitukset krigun aikana. Ku oli snadit pommitukset, me mentiin suojaan haussin klitsuun, jost oli duunattu pommisuoja. Mä muistan hyvin, ku pommit välil putos lähelle ja katsilt tippu rappikset. Suuremmil pommittuksil varsinkin ku engelsmannit pommitti, me mentiin suojaan Kirjan puiston vieres olevaan kaltsiin duunattuun pommisuojaan.

Mun faija kuulu nostoväkeen ja se joutu olemaan usein vartios. Sen täyty tsiikata, et fönsterit oli hyvin peitetty pimennysverhoil ja ihmiset oli veke kartsalt. Valoa ei saanu näkyä yhtään.

Aamuisin me mentiin rantsuun tsökaamaan pomminsirpaleit ja vietiin ne romikseen ja saatiin fyrkkaa. Me hitattiin myös skoteja ja laitettiin niit fiudojen hiilikasojen sekaan ja tsiikattiin ku ne räjähti. Näis hiilikasois oli kliffaa paistaa botlareit ja sit skruudata niit.

Usein pommituksien jälkeen me mentiin tsiikamaan pommituksen jälkiä. Kerrankin mä muistan Porthaninkartsal, ku haussi oli hajal ja sänky näky seinän vieres ja siin repsutti delannu ihminen. Mä olin sodan aikana niin snadi, et mä en osannu studata.

Mä jouduin kloddina ennen talvisotaa leikkikseen Snellmaninkartsalle. Ku krigu alko, kloddit vietiin sielt turvaan jonnekin landelle. Mä olin silloin nelivuotias kloddi. Mä hämäräst muistan, et mut vietiin aluks landelle johonkin skoleen, jos mä bunkkasin pukkisängys. Sielt mut vietiin sit Pukkilaan erääseen landelaishaussiin. Hämäriä muistikuvia Pukkilas olost on myös jäänny mieleeni, kute esim., ku mä jouduin sittaamaan talvel porstuas potal ja kyläreissuil fiuden lattial.

Mä jouduin uudelleen jatkokrigun aikana pommituksia hatkaan samaan mestaan. Reissu Pukkilaan (80 km) kesti silloin vedukaasutteisel linjabilikal noin kuus tuntia. Välil mäis me noustiin bilikast veke ja dallattiin, ku se ei muuten päässy mäkeä ylös. Mä kävin myös skolea siel. Mä en oikein pärjänny ja sain siks jälkkäriäkin. Pitkikses mä kuitenki pärjäsin hyvin. Mä skulasin hyvin yhteen naapurin likan kans. Me snadist tsiikattiin toisia. Erityisest mä muistan, ku me yöllä tsiikattiin, ku Hesaa pommitettiin ja taivas glenssas yhtenä eldisskönenä.

Mä olin myös seuraavana kesänä siel landel. Hausis oli perheen samanikäne kundi Esko, jonka kans me budjattiin aitas ja koisattiin lampaan taljojen alla. Se oli kliffaa aikaa. Me simmattiin ja metskattiin Porvoon joes. Lähel oli Naarkoski, jost me saatiin hyvin fisuja. Sielt me saatiin nahkiaisiakin. Me myös ravustettiin. Rapuja fongattiin rapuhaaveil, joihin tsökattiin syötiks pässin munia. Ne ku oli gutaa ravuille. Me duunatiin linkoja ja skotattiin niil joen yli ja tsiikattiin kenen stenu flygas pisimmälle. Kuulaa me bukattiin snadilla 3,6 kilon kuulal ja mä muistan, et mun kuula flygas 5 m. Haussis oli stydi renki, joka buggas hirmu pitkälle meiän mielest sillon. Kerran me painittiin leikist Eskon kans. Mä halusin näyttää, kumpi on stydimpi. Esko jäi mun alle. Haussin renki tuli jelppaamaan Eskoa ja oli mulle vihanen. Se ei kai snaijannu, et ei me oltu tosissaan. Se otti mua päähän ja mä kuljin pitkään pää painuksis. Must tuntu, et se jälkeen päin hokas, mist oli kysymys, ku se oli taas hyvä kaveri mun kans.

Me alettiin myös röökata. Aluks me kuivattiin koivun lehtiä Naarkosken rantsus olevan sahan lauttiksien pääl ja duunattiin niist röökiä. Sit me alettiin käydä föraamas kessun lehtiä. Mä lopetin röökaamisen heti aluks, ku mä en tykänny siit enkä oo sen jälkeen röökannu. Talon rengit duunas meille vedujalat ja me dallattiin niil pitkiä rundeja kyläl.

Yritin mä siel tehdä jonkinlaist duuniaki kute pärekatsia. Stadilaispoitsulle hevoskyydit ja tukinuitot oli nya ja erikoinen kokemus. Mulle on jääny erityisest mieleen se, ku mä yhdeksän vuotiaana opin simmaamaan Porvoon joes. Mä olin jo stadis käynny simmisskolen Mustikses, mut mä en osannu viel simmata muuta kuin piskiä rantsuun päin. Sit tuli Porvoosta simmisskolen ope viikoks meille aittaan budjaamaan ja perusti simmisskolen Pukkilaan. Tuon viikon aikana mä sit opin kunnol simmaamaan ja suoritin päätteeks uimakanditutkinnon.

Jatkokrigun aikana oli haussiin majoitettu venäläisiä kriguvankeja. Ne budjas vanhas pitskumökis ja ne oli päivisin duunis Naarkosken sahal. Niil oli hyvät olot. Must tuntu, et ne tykkäs mieluimmin olla vankeina Suomes kuin krigus. Talon isäntä kohteli niit erittäin hyvin. Ne oli kivoja kavereit ja duunas meille kaikenlaisia kivoja snadeja kamoja kute esim. sormuksia vanhoist kymmenpenneist.

Mulle ainakin on jäänny mieleen hyvät kokemukset kriguajan kloddien evakuoinnist. Haussin folkka oli hyvin ystävällist ja kohteli mua kuin perheenjäsentä. Mun faija ja mutsi kävi siel silloin tällöin tsiikaamas mua. Me saatiin myös safkapaketteja sielt, ku tääl Stadis oli kaikki tiukal ja kortil.

Monet mun kavereist oli ollut krigua paos Svenskis (Ruotsi). Mä halusin päästä myös sinne. Mä halusin treffata poneja. Mun mutsi ja fatsi ei halunnu päästää mua niin pitkälle. Ne järjesti mut lehti-ilmoituksen kautta erääseen stadilaiseen perheeseen, joil oli kesismökki Kelassa Kirkkonummella. Mä jouduin sinne ja mä luulin olevani Svenskis. Siel oli varsojakin ja mä luulin niit poneiks.

Täs Nyholmin perhees oli samanikäinen kundi Kai, joka oli mua nuorempi ja bulimpi, mut paljon stydimpi. Mun mutsi halus, et mä oppisin siel spraakaamaan svenskiä ja Kain mutsi halus, et Kai oppis finskiä. Kai osas paremmin finskiä kuin mä svenskiä, joten me alettiin spraakata pelkästään finskiä.

Sit Kirkkonummi joutu rauhas Venäjälle ja Kai sai sedältään perinnöks kesismökin Siuntiost Karhujärven rantsust. Siel mä olin sit landel monet kesät. Siel me simmattiin, metskattiin ja brassattiin yhes ja käytiin joskus talvellakin skimpaamas. Siel mä olin ekan kerran oikein duunissakin heinäpellol ja sain snadist fyrkkaakin.

Mun kaks enoa oli krigus. Vihtori delas 34-vuotiaana jatkokrigus vuonna 1942 ja silt jäi kaks poikaa. Eerosta mä muistan sen, et se duunas siel meille puhdeduunina nahkaiset snygit lapikkaat. Mutsi lähetti sille silloin tällöin paketteja. Kerrankin se lähetti brenkkuflaskan sellaises paketis, et siit ei voinut jissata, mitä se sisältää. Tuliko se sit perille, sitä en tiedä.