31. Työpaikat

Olen ajamassa sähköveturia junan jarrutuskokeissa. Mittari näyttää 120 km/h. Miten se on mahdollista, koska minulla ei ole veturinkuljettajan oikeuisia. Kts. tekstistä.

Kun tulin uskoon, työni oli edelleen erilaisten vaunujen korirakenteiden suunnittelua. Jossain vaiheessa minut siirrettiin vaunujen jarrulaiteosastolle, jossa työkuvani oli erilaisten vaunujen jarrulaitteiden suunnittelu ja muutostyöt, vaunujen jarrujen tarkastus ja vastaanotto Pasilan ja Turun varikolla. Teimme myös junien jarrutuskokeita, joiden tarkoituksena oli junien nopeuden lisääminen 120:sta 140 kilometriin tunnissa. Oheisessa kuvassa istun sähköveturin ohjaamossa ja junan nopeus on mittarin mukaan 120 km/h. Miten se on mahdollista, sillä minulla ei ole veturinkuljettajan oikeuksia? Tässä on pieni pähkinä purtavaksi. Vastaus on tekstin lopussa.

Uskoontullesani olivat lauantait jo vapaita, joten siinä asiassa ei ollut ongelmia. Tosin perjantaisin pyysin vapaata talvisin, että voisin lopettaa työt jo reilusti ennen auringonlaskua. Siihen esimies suostui, kunhan vain tekisin tunnit sisään. Jotkut vähän irvailivat, muuten minulla olivat hyvät suhteet työtovereiden kanssa. Kasvissyöntini aiheutti myös pientä leikkimielistä ivailua. Kun vaikkapa tulin työpaikalle, jotkut sanoivat: ”ottakaa kukat pois, Seppo on tulossa.”

Rautatiehallituksessa jarrujaoston tilat olivat isossa huoneessa. Meitä taisi olla lähes kymmenkunta henkilöä siinä, sekä miehiä että naisia. Meillä oli hyvä henki keskenämme. Kävimme yhdessä toistemme kesämökeillä, pidimme hauskaa ja saunoimme. Yhdellä kaverilla oli iso moottorivene ja teimme sillä saaristoretken ja yövyimme veneessä. Rautatiehallisuksessa järjestettiin jokavuotiset osastojen väliset lentopallo-ottelut Kaisaniemen kentällä. On minulla niistä pari kultamitaliakin. Osastojen välisiä pesäpallo-otteluitakin järjestettiin toisinaan.

Rautatiehallituksen koneteknillisen toimiston suunnitteluosasto siirrettiin sitten Pasilan konepajalle, jotta oltaisiin lähellä vaunujen valmistusta. Siellä työskentelin sitten viimeiset kymmenisen vuotta jarruryhmän suunnittelun vetäjänä. Työni sisälsi edelleen erilaisten vanhojen vaunujen korjaussuunnittelua ja uusien vaunujen suunnittelua sekä niiden valmistuksen neuvontaa ja tarkastusta konepajalla. Näin olin sitten lähempänä vaunujen valmistusta ja työntekijöitä. Olin vain tällainen tavallinen ”jarrumies”.

Tämä työni rautateillä oli sopivaa tällaiselle ujolle ja hiljaiselle miehelle, koska siinä ei ollut mitään stressiä ja työ oli itsenäistä puurtamista ilman kiirettä. Jonkin vaunun jarrulaitteen suunnittelu kesti yleensä muutaman kuukauden eikä sille ollut asetettu minkäänlaista aikatavoitetta.

Eläkkeelle pääsin 57-vuotiaana ja sain kultaisen kädenpuristuksen, kun työvoimaa vähennettiin. Toimistossa nimittäin annettiin kahdelle vanhimmalla työntekijälle tämä mahdollisuus. Se tarkoitti sitä, että sain vuoden täyden palkan ja 66 % sen jälkeen normaaliin eläkeikään asti. Tämä oli rukousvastaukseni, josta olen kertonut aikaisemmin hengellisissä kokemuksissani. Se oli siinä mielessä helpotus minulle, koska pidin silloin jatkuvasti Ilmestyskirja -seminaareja ja lisäksi äitini (89 v.) oli jo silloin sairaalahoidossa ja olin sitä ennen joutunut yksin ainoana lapsena huolehtimaan hänestä.

Rautatiehallituksessa on eri yhdistyksillä tilaisuuksia, on kristillinen yhdistys, eläkeläisyhdistys, raittiit rautatieläiset ym. Pasilan konepajan lopetettua perustettiin perinneyhdistys, jolla on tiivistä yhteistä toimintaa, on tapaamisia entisissä tiloissa ja tutustumiskäyntejä eri paikkoihin.

Seuraava työni olikin sitten ja on edelleen vapaaehtoistyö seurakunnassa, mutta siitähän kerroin aiemmin.

x) Istun sähköveturin takaohjaamossa.

Pasilan konepajan vaunusuunnitteluosasto. En ole kuvassa.