11. Kokemuksiani armosta

Ihmisen on vaikeata vastaanottaa ilmaista lahjaa vaan hän haluaa ansaita sen jollakin tavalla. Tällainen ominaisuus johtaa omilla töillä ansaittavaan Jumalan vanhurskauteen. Näin oli käynyt juutalaisillekin. He olivat miltei kadottaneet käsityksensä Jumalan lahjaksi saatavasta, ansaitsemattomasta armosta. He toivoivat saavansa vanhurskasten palkan omilla töillään. Tämä tuli yleiseksi käsitykseksi, koska rabbiinit eli Israelin opettajat opettivat kansaa tällä tavalla. Jopa opetuslapsillakin oli epäselvyyttä tästä asiasta, ja siksi Jeesus halusi vertauksillaan oikaista heitä.

Eräs tällainen puhutteleva vertaus Jumalan armosta on mielestäni vertaus isännästä, joka palkkasi päivän mittaan miehiä työhön (Matt. 20:1–16). Silloin oli tapana, että työhaluiset seisoskelivat torilla ja odottelivat mahdollisia työnantajia. Oli siis tärkeätä mennä torille heti aamulla saadakseen riittävän palkan. Näin isäntä palkkasikin miehiä heti aamulla, sitten kolmannella tunnilla, sitten kuudennella tunnilla, sitten yhdeksännellä tunnilla ja viimein yhdennellätoista tunnilla. Työt loppuivat kuitenkin kaikilta samaan aikaan illalla. Isäntä päätti maksaa kaikille saman päiväpalkan, olivatpa he sitten tulleet töihin aamuvarhaisesta tai aivan viime hetkellä. Tämä herätti napinaa muissa työntekijöissä mutta kiitollisuutta viimeksi tulleiden kohdalla.

Tämä on jumalallinen periaate. Ne, jotka ovat kokeneet Jumalan armon aivan elämänsä jälkipuoliskolla tai jopa aivan viime hetkellä, iloitsevat suunnattomasti ansaitsemattomasta palkasta ja tulevat kiittämään Herraa mitä suurimmalla rakkaudella ehkä suuremmalla kuin moni sellainen, joka on ollut pitkän aikaa Herran palveluksessa. Koin elämäni suurimman armon tämän vertauksen mukaan noin keskellä työpäivää eli 40-vuotiaana, kun olin ollut okkultismin pauloissa 10 vuotta ja Jumala kutsui minut ihmeellisellä tavalla pois vihollisen valtakunnasta Jumalan valtakuntaan. Tämä kokemus on kannustanut minua koko uskossa oloajan pysymään Herrassa kiinni, etten vain hellittäisi, sattuisipa minulle sitten mitä tahansa.

Kun ihminen tulee uskoon ja kokee Jumalan armon ja saa syntinsä anteeksi, alkaa todellinen taistelumme syntiä vastaan. Paavali sanoo siitä näin: ”Vielä te ette ole joutuneet vuodattamaan vertanne taistelussa syntiä vastaan”( Hebr.12:4). Jumala on kuitenkin armollinen meitä ihmisiä kohtaan. Hän tuntee heikkoutemme ja on valmis auttamaan meitä taistelussamme.

Kerron erään tällaisen kokemuksen, joka tapahtui noin 30 vuotta sitten jo uskossa ollessani. Lankesin vakavaan syntiin, itkin ja pyysin Jumalalta anteeksi. Sama toistui useita kertoja vastustuksestani ja pyrkimyksistäni huolimatta. Olin epätoivoissani. Eräs seurakuntasisar kertoi minulle silloin, että hänelle oli ilmestynyt kotona ollessaan olento, ilmeisesti enkeli, joka sanoi, että Seppo on suurissa vaikeuksissa. Tämä puhutteli minua lopullisesti. Ymmärsin heti, mistä oli kysymys. Ryhdyin heti radikaalisiin toimenpiteisiin asian korjaamiseksi. Pääsin Jumalan armosta vapaaksi tuosta kiusauksesta. Kiitän Herraa siitä, että olen edelleen uskossa ja seurakunnan yhteydessä. Jumalan sanan mukaan olen saanut syntini anteeksi. Jumala on armollinen ja ymmärtää heikkoutemme. Minua on tässä asiassa rohkaissut suuresti Sanalaskujen 24:16: ”Vaikka hurskas seitsemästi kaatuisi, hän nousee jälleen, mutta jumalaton sortuu onnettomuuteensa”.

Kerron vielä erään toisen kokemukseni lapsuudesta, joka on opettanut minua riippumaan Jumalan armossa. Olin silloin noin 10-vuotias. Siihen aikaan oli osa raitiovaunuista kesäisin päätyjen osalta avonaisia ilman sivuovia. Ruuhka-aikoina, kun vaunut olivat täynnä, matkustajat eivät kaikki mahtuneet sisälle vaan roikkuivat oviaukoissa pitäen kiinni käsipylväistä ja jalat olivat porrasaskelmilla. Jouduin sitten poikasena tällaiseen tilanteeseen. Raitiovaunu lähti huristamaan kovaa vauhtia alamäkeä pitkin Snellmaninkatua Helsingissä. Jostain syystä jalkani irtosivat porrasaskelmilta ja jäin riippumaan käsieni varaan ja jalkani laahasivat pitkin katukivitystä. Muistan selvästi, että aioin irrottaa käteni, koska en jaksanut enää pitää kiinni pylväistä. En osannut ajatella silloin mahdollisia seurauksia. En kuitenkaan irrottanut otettani, jokin ihmeellinen voima piti käsiäni pylväissä. Viimein saatiin sana kuljettajalle ja raitiovaunu pysähtyi ja pääsin ylös vaunuun.

Tämä tapaus on tullut mieleeni monesti. Miten olisi käynyt, jos otteeni olisi irronnut. Olisinko jäänyt vaunun ruhjomaksi tai olisinko lyönyt pääni katuun tai muuten loukkaantunut. Jälkeenpäin olen itsekseni ajatellut, että varmaan enkeli piti kiinni käsistäni, etten päässyt putoamaan. Ihmeelliseltä vain tuntui, että käteni pysyivät kiinni ja selvisin pelkällä säikähdyksellä. Samoin Jumala pitää meistä kiinni uskon tiellä, kun riipumme hänessä kiinni kaikin voimin. Jo uskoon tullessani omaksuin Raamatusta mielijakeekseni 5. Moos. 30:20: "Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kuule hänen ääntänsä ja riipu hänessä kiinni, sillä siinä on sinun elämäsi ja pitkä ikäsi, ja niin sinä saat asua siinä maassa, jonka Herra sinun isillesi, Aabrahamille, Iisakille ja Jaakobille vannotulla valalla on luvannut heille antaa."

Me lankeamme usein ja häpeämme omaa kehnoa vaellustamme. Jos emme tuntisi Jumalaa ja hänen sanaansa, joka ovat meidän parhaaksemme, me varmaan irrottaisimme otteemme hänestä. Vaikka haluaisimmekin irrottaa, on Jumala armollinen, hyvä ja anteeksiantava. Hän tekee kaikkensa meidän hyväksemme ja pitää meistä kiinni tukevalla otteella.

Patriarkka Jaakob antoi sinnikkyydestään esimerkin painiskellessaan enkelin kanssa Jabbok-joen rannalla (1. Moos. 32). Jaakob oli suuressa ahdistuksessa syntiensä takia vuoristoseudulla, missä rosvot ja villipedot ahdistivat häntä. Jaakob joutui taisteluun olennon kanssa, jota hän luuli viholliseksi. Kerrotaan, että painiskelu jatkui miltei päivänkoittoon asti. Viimein Jaakob tajusi, että hän paini taivaallisen olennon kanssa. Kun tämä selvisi Jaakobille, hän ei päästänyt otettaan irti. Enkeli koetti irrottautua, mutta Jaakob ei hellittänyt. Hän tajusi syntisyytensä ja hänen oli saatava varmuus siitä, että hän oli saanut syntinsä anteeksi. Jaakob vastasi enkelille: "En päästä sinua, ellet siunaa minua."

Jaakob antoi meille malliesimerkin siitä, miten syntisen ihmisen on turvauduttava Jumalaan. Näin Jaakob voitti nöyryydellään, katumuksellaan ja sinnikkyydellään Taivaan Majesteetin ja sai siunauksen ja varmuuden syntiensä anteeksiannosta. Tästä Jaakobin hellittämättömästä taistelusta ovat Jumalan lapset saaneet kautta aikojen rohkeutta ja sitkeyttä taistelussa syntiä vastaan. Se opettaa meille voimakkaasti aitoa katumusta ja kääntymistä Jumalan puoleen sekä uskoa ja luottamusta Jumalan armoon ja lupauksiin.

Me emme saa irrottaa otettamme Jumalasta, vaikka taistelu tuntuisi toivottomalta. Jumala rakastaa jokaista luomaansa ihmistä, joka syntinsä tunnustaen turvautuu häneen. Erityisesti Jumala rakastaa sellaisia ihmisiä, joilla on luonteen heikkouksia ja puutteita. Hän vie perille heikoimmankin ihmisen, joka hänessä riippuu ja turvaa etsii. Jokainen Jumalan lapsi joutuu jossain elämänsä vaiheessa taistelemaan Jaakobin taistelun. Tämä kaikki tapahtuu Jumalan sallimuksesta meidän parhaaksemme. Hän on meidän Isämme, joka rakastaa meitä suunnattomalla rakkaudella ja on täynnä mittaamatonta anteeksiantoa ja armoa. Hän on rakkaus vertaansa vailla.

”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän” (Joh. 3:16).